Kun katselee elämäänsä eteenpäin liki 14 vuotta, tuntuu se hurjan pitkältä ajalta. Oikeastaan aika mahdotonta ajatella. Mitä ihmettä elämä tuokaan tullessaan? Oikeastaan ihan hyvä, ettei sitä tiedä.
Kun katselee elämäänsä taaksepäin liki 14 vuotta, tuntuu se aivan hujaukselta. Aivan kuin eilen olisin pitänyt sylissäni pientä nyyttiä: meidän taivaan lahjaa! Kunka avuttomaksi tunsinkaan itseni. Kuinka ikinä osaisin hoitaa tuollaista ainutkertaista ihmisen alkua. Nyt tuo nyytti on kasvanut nuoreksi naiseksi. Tuntuu vain niin vaikealta alkaa tehdä tätä luovutustyötä. Hän on jo niin itsenäinen. Enää ei välttämättä mennäkään koko perheenä Jyväskylään, vaan esikoinen voi ja uskaltaa jäädä yksin kotiin. Toivon, että hän on kotoa saanut sellaiset eväät elämäänsä, että hän pärjää tässä maailmassa. Toivon, että hän on niin ehjä henkisesti, että hän vahvana puskee läpi vaikka harmaan kiven.
1 kommentti:
kyllä aika on kulunut,vähän muistan kun Eila lähti Lahdessa Vuokkoa synnyttämään.Nyt on jo Sini näin iso.(onnistuukohan tämä)
Lähetä kommentti