Vaikka järki sanoo, että hänen on nyt parempi, niin silti ikävä jää meille tänne jääneille. Enää ei ole hän fyysisesti läsnä. Ei ole kättä, mitä koskettaa. Hiuksia, joita silittää. Hauskoja sutkautuksia , joille nauraa.
Jäljelle jäävät muistot. Ne nyt ovat tänä kesänä kovastikin aktivoituneet. Miten monesti taas ollenkaan Huttulahden mantuja astellut mielessäni. Käynyt kalassa. Nostanut verkkoja ja varannut veneen laitaa, ettei verkot repeenny. Käynyt navetassa. Astunut paljain jaloin lehmän.... ja aina mukana on ollut Eini, Raimo ja Pirjo. Töitä tehtiin, mutta osattiin irroitellakin. Olen saanut elää rikkaan nuoruuden. Elänyt sitä niin kaupungissa kuin maalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti