Roni sai tällä viikolla mopokortin ja hyvien ihmisten avustamana mopon lailliseksi ja kastastetuksi. Niin sitä nyt sitten voi mennä kavereiden luo ihan omalla kulkuneuvolla eikä aina ole äidin kyyditykset tarpeessa. Ja äidille tulee taas uusi, kenen liikkumista putää pelätä. Tuo liikenne on niin pelottavaa. Äidin mielestä.
Tässäpä taannoin sattui hauska juttu. Elettiin syntymäpäivieni iltaa. Pojat eivät olleet asiaa mitenkään noteeranneet. Niinpä sitten siinä illalla vihjaisin pojille, että
- mulla on tänään synttärit.
- jaa
- öh... Kröhm, kröhm. Mitäs silloin sanotaan?
- onneksi olkoon
- pian on äitienpäivä. Teettekös mulle kakun?
- EI! Viimeksi tein koulussa kakun ja se oli ihan kauhea.
Eli... Huominen on ihan normaali päivä mulle. Teen ruokaa asiakkaille ja sitten puolikuolleena kotiin.
Vaikka mun onkin vaikea uskoa sitä, että mua rakastettaisiin tai edes tykättäisiin ihan minuna itsenäni, niin tuo lasteni rakkaus mua kohtaan on ihanaa. Pojilta tietty joudun sitä kysymään. Mutta sitten se vastaus sulattaa sydämeni. Siniltä ne sanat tulevat itsestään. Miten ihmeellistä onkaan se, että he rakastavat minua kaikesta virheistäni huolimatta! Se on paras äitienpäivälahja ikinä minulle!
Ja sen voin uskoa, että Jumala rakastaa minua. Ajatella, Hän tuntee minut kaikkein parhaitten ja silti Hän rakastaa. Ehdoitta. Odottamatta, että jotenkin ansaitsen ensin sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti