Laitankohan liian usein tänne näitä höpinöitä?

Mutta tänään näin piiiiiiiitkästä aikaa ihania tuttuja tuolla työpaikalla. Se hyvä puoli näissä iltavuorossa on, että silloin törmää helpommin näihin tuttuihin. Voi, olen niin iloinen heidän näkemisestään! Ja muutenkin oli taas niin mukava työpäivä, vaikkakin se ottaa koville noin fyysisesti. 

Olen pidempään, jo useita vuosia, miettinyt sitä, että meistä jokaisesta tuntuu se oma vastoinkäyminen kauhean suurelta. Tulee tunne, että on menettänyt elämässä KAIKEN. Toinen ihminen voi ajatella näin jo pienemmistäkin. Paljolti riippuu siitä, mitä arvostaa ja mihin oman arvonsa perustaa. Ja tämä tunne on ihan aito. Vierellä eläjästä syy voi tuntua mitättömältä, mutta asianomaiselle se on suuri. 

Miksi näitä nyt kirjoitan? No tietenkin siksi, että näitä asioita käyn läpi omassa elämässäni. Kun vaikeina hetkinä joku tulee valittamaan mulle ehkä mun mielestä pienestä asiasta, niin yritän muistuttaa itselleni, että tuolle kertojalle se voi olla todella suuri. Ja mun suruni ja vastoinkäymiseni puolestaan ovat pieniä monen muun rinnalla. Mutta silti minäkin saan tuntea voimattomuutta ja muita tunteita. Ja ne ovat ihan oikeita. Hyväksyttäviä. Olen enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä yrittänyt suhteuttaa omia juttujani muiden asioihin. Kuunnellut, lukenut, ajatellut. Ja usein mielestäni saanut oikeaa perspektiiviä tilanteeseen. Ei se vie tunteitani pois, mutta ehkä suhteuttaa niitä.

Jaahas, tulipa vuodatus. En tiedä saitko ajatuksen ideasta kiinni. Vähän jo väsyttää eikä nämä vähäiset harmaat aivosolut enää oikein jaksa toimia.